Olenko jo valmiiksi huono äiti?

Olen aina unelmoinut äidiksi tulemista ja aina kun minulta on kysytty suurinta unelmaani elämässä, vastaukseni on ollut, että toivon voivani olla joskus äiti. En tiedä johtuuko se siitä, että olen aina katsonut omaa äitiäni ylöspäin ja hän on saanut minut tuntemaan, että äitiys on kaiken arvoista.

Heti raskauteni alussa koin valtavaa ahdistusta, mikä yllätti minut täysin sillä olin juuri ollut niin onnellinen siitä, että teimme positiivisen raskaustestin. Olinhan kirjoittanut kasvavalle vauvallemme myös kirjeen. Silti ajatus raskaudesta ja tulossa olevasta pienokaisesta ahdisti. Minulla ei ollut hyvä olla ja ajattelin sen alkuun johtuvan huonosta olosta ja siitä järkyttävästä väsymyksestä, jonka raskaus aiheutti.

Kun tunteeni ei muutaman kuukauden päästä kadonneetkaan, kerroin siitä neuvolatädillemme jännittyneenä. Onnekseni neuvolassa asia otettiin hyvin, eikä minua syyllistettykään tunteistani kuten olin ajatellut ja se helpotti oloani huomattavasti. Huomasin, että pystyin jopa iloitsemaan pienistä asioista, kuten pienen pienistä potkuista joita aloin tuntemaan. Silti jokin painoi jatkuvasti mieltäni.

En tunne sidettä sisälläni kasvavaan lapseeni

Vaikka kamala ahdistus raskaudesta on kadonnut koen, että nyt minulla on uusi mieltäni kalvava ajatus. En tunne, että minulla olisi side sisälläni kasvavaan lapseeni. Tiedän ja tunnen, että sisälläni kasvaa pieni ihme. Tunnen hänen liikkeet ja tiedän, milloin hänellä on hikka. Tiedän, milloin jokin asentoni on hänelle epämiellyttävä ja vaihdan silloin asentoani. Neuvolassa kuulen hänen sydämensykkeet ja se on ihanaa. Siltikään, en koe minulla olevan sidettä sisälläni kasvavaan lapseeni. Miten voisi, kun en tiedä laisinkaan millainen tyyppi siellä on?

Otin joulukuussa asian esille neuvolassamme ja olen niin onnellinen siitä, että neuvolatätimme kuuntelee eikä tuomitse minua. Tunnen myös valtavaa helpotusta siitä, ettei Kerkko tuomitse minua, sillä usein koen häpeän tunteita siitä, etten koe sidettä olevan läsnä sisälläni kasvavaan lapseeni. Olen kuitenkin valtavan onnellinen siitä, että neuvolassa meitä ohjataan puhumaan ja kerrotaan saatavilla olevista avuista, jos koen tilanteen sen vaativan – samalla kuitenkin kertoen, että tunteeni ovat täysin normaalit ja että moni tuntee aivan samalla tavalla. 

Olenko jo valmiiksi huono äiti?

Vaikka koenkin ajoittain häpeää ja ahdistusta siitä, etten tunne vielä vahvaa sidettä sisälläni kasvavaan lapseeni en koe olevani valmiiksi huono äiti ja tuntuu aika ihanalta tajuta tämä samalla, kun tätä kirjoitan. Uskon, että osittain tunteeni johtuvat siitä, ettei lapsemme ole konkreettisesti sylissäni. Koen myös tärkeänä sitä, että antaa näillekin tunteille ns. vallan ja puhuu niistä avoimesti niin kotona kuin neuvolassakin.

♥ Sarah